Mitäs tänne? No ainakin:

Kevätaurinkoa ja jouluvaloja samassa näkymässä. Onneksi kombinaatiota näkee mun olohuoneen lisäksi myös ympäri Helsinkiä, missä yhä edelleen paikoillaan kiikkuvat valot ja taivaan täydeltä porottava aurinko luovat lohdullisen ajatuksen siitä, että jos kaupungilla ei ole kiire joulun poistamiseen, niin ei ole mullakaan. Tosin tänä sunnuntaina koitti vihdoin se päivä, kun vein kuusen kellariin! Jep, helmikuun seitsemäntenä. Pistäkää paremmaks.

Kasvomaskin jälkeensä jättämää punaista nenänpäätä, josta kaikki meikkivoiteet siirtyy jo aamuisen työmatkan aikana maskin sisäpintaan. Myös posket on alkaneet kukkia, ja syytän siitäkin vakaasti maskia. Mutta ah kun kaikki nuo ongelma-alueet saa sitten niin näppärästi sinne maskin alle piiloon! Aika itseään ruokkiva ongemaoravanpyörä, heh.

Kotikuntosalia, sillä pidän nyt kahden viikon karanteenin myös salillakäymisestä ennen kuin suuntaan talvilomallani pohjoisempaan. Jep, se on saunan alalaude salipenkkinä se.

Uutta puhelinta! Luuriksi valikoitui Xiaomi MI 10T Pro, jossa tuntui olevan hintaansa nähden mainiot tehot sekä erittäin pätevä kamera. Koitin muuten googlailla, että miten tuo merkki pitäisi lausua. Vissiin jotain shoomin tai shaomin suuntaista, mutta ajattelin jatkaa kaikille kysyjille tunnollisesti ”ksiiaaoomii tää on siis tällanen Aasiassa tosi suosittu” -loitsun lausumista.

Pakkaskävelyitä, niin lähipoluille kuin Uunisaareenkin asti, pääasiallisena tarkoituksena testata puhelimen kameraa (kaikki tämän postauksen kuvat on uudella puhelimella napattu!). Ja siis hei, onko jo olemassa lämminvuoriset nahkarukkaset, joiden peukalonpää toimii kosketusnäytöllä? Ja jos ei ole, niin dibs, mä niin menen tämän idean kanssa jonnekin Suomen leijonanluolaan. Koska sormet meni tuon kuvailun kanssa pakkasesta tunnottomiksi suhteellisen vikkelään, ja ne semmoiset neulesormikkaat on lämmöneristyksensä kanssa yhtä pätevät kuin kylpytakki talvitakkina.

Kotikokkailua, joka on tämän viikon osalta koostunut 100-prosenttisesti pastasta. 50% viikon ruuista tuli semmoisesta kasvispastakastikkeesta, ja koska viikon toisen ruokalastin kokkauspäivänä sattui olemaan kansallinen uunifetapastapäivä, niin pitihän se sitten semmoinen pyöräyttää. Paahdoin tosin vaihtelun vuoksi joukkoon uunissa kikherneitä. Miks kukaan ei kertonut, että ne poksuu siellä uunissa kuin popparit saaden koko uunin sisäpinnan kikhernemurujen peittoon?

Ja vielä yksi talokuva. Oon mä taas ajatellut, että josko sitä rohkenisi bloggailemaan useammin, aina vaikka pari kuvaa ja yksi pikkujorina kerrallaan, mutta edelleen täällä kaadetaan saavillinen satunnaisia kuvia siihen yhteen ja samaan merkintään vailla mitään punaista lankaa, ja sitten ollaan kaksi viikkoa hipihiljaa.

No mut, kuullaan taas kun kuullaan. Kiitos kun vielä ootte <3

Ahh, tätä mä olen odottanut marraskuisista ensiloskaroiskaisuista lähtien. Kunnon talvipäivää! Semmoista, kun sormet kohmettuu kun ne erehtyy ottamaan hetkeksikin hanskoista pois, kun tuntee miten silmäripset huurtuu tönköiksi pakkasesta ja kuinka poskia ja reisiä kihelmöi, kun tulet pakkaslenkin jälkeen sisälle lämpimään. Niin, ja kun näet auringon ekaa kertaa vuosikymmeneen, ja sen valo triplaantuu valkoisen hangen kautta heijastellessaan. Meitsi heräsi eräänä vapaapäivänä tähän maagisen hyvään talvisäähän, ja suoritin täydellisen talvipäivän! Patent pending.

Vaihe 1. Syö aamupala auringon paistaessa ikkunasta ja anna käsittämättömän likaisten ikkunoiden häiritä vain pienen ohikiitävän hetken. Eihän niitä voi pestä vielä ainakaan muutamaan kuukauteen. Sen sijaan ota kuva siitä, miten erityisen herkulliselta sun appelsiinilohkot näytti auringonpaisteessa. Lavasta viereen vielä joku kuivakukka korostamaan aamuauringon idylliä!

Vaihe 2. Pakkaa päälle tarpeeksi vaatetta, ja suuntaa ulos. Mammafarkkujen alle sai kätkettyä sukkahousut, ja villapaidan ja toppatakin päällä oli oikeasti vielä piknikviltin kokoinen villakaulahuivi.

Vaihe 3. Laita silmät kiinni ja suuntaa naama kohti aurinkoa. Ihmettele, että ihanko oikeasti tämmöinen sääilmiö on olemassa, kun viimeiset 4 kuukautta on tuntuneet ikuiselta luolassa asumiselta.

Vaihe 4. Kurvaa kaupan kautta kotiin ja kruunaa täydellinen talvipäivä täydellisen talvipäivän lounaalla. Talviruokien aatelinen on lohikeitto (purkillisella juoksevaa Koskenlaskijaa ja tuoretta ruisleipää kylkeen), mutta tähän kelpaa myös jokin muu vapaavalintainen keitto. Tosin lisukkeeksi ei mitään patonkihommia, vaan ruisleipä sen olla pitää. Ja mieluiten ruokajuomaksi maito.

Vaihe 5. Ihastele, kuinka aurinkoinen pakkaspäivä kääntyy kirkkaan taivaan iltaan, ja linnottaudu loppuillaksi turvallisesti sisätiloihin, elinreviirinä mieluiten sohva ja sen välitön läheisyys. Komboon kuuluu myös villasukat ja sohvalle nukahtaminen.

Oltiin menossa isommalla porukalla syömään, ja ajateltiin ottaa ystävän kanssa muutama kuva ennen sitä, koska käsillä oli ensimmäinen aurinkoinen pakkaspäivä sitten 90-luvun (tai siltä se ainakin tuntui). Noh, pelipaikalle päästyämme aurinko oli tehnyt uukkarin takaisin pilvien taakse, ja jättänyt taakseen sitten vaan sen pelkän pakkasen. Siinä sitten nopeasti kahvimukista lämpöä käsiin (ja näköjään naamaan) imien parit ”ota nyt nopeesti ni mennään tonne kauppakeskukseen lämmittelemään” -otokset. Takkiahan ei voinut pitää kiinni, koska käytän tuota samaa saakelin Uppo Nalle -takkia talven ympäri, ja koitin näyttää että on mulla siellä alla jotain vaihtuvia vaatteita. Nailed it.

Jos puu kaatuu metsässä eikä kukaan kuule, niin lähteekö siitä ääni? Jos banaanilettupinon syö ilman, että siitä ottaa kuvan, niin onko koko banaanilettupinoa koskaan ollutkaan?

Viime aikoina, kun olen mennyt tädin luokse kyläilemään, ollaan käyty noutamassa rakennuksen kivijalan nepalilaisesta meille ruuat mukaan. Ja joka kerta ravintoloitsija usuttanut istumaan alas menut kädessä (vaikka siis tulen ovesta räkä poskella ja valmis tilaamaan vaan seuraavan kasvisruuan listalta testiin), muistelee ääneen että mitä viime kerralla ollaan tilattu (siinä missä mulla ei jää naama mieleen, vaikka olisin viimeiset viisi vuotta törmännyt samaan naapuriin alaovella), ja tarjoilee inkivääriteetä odottelun ajaksi. Ja hymyilee ja kumartaa ja on maailman ystävällisin tyyppi, ja mä en kertaakaan ole vielä kehdannut kieltäytyä siitä teestä.

Salilla käyminen jaksaa innostaa edelleen! Jopa siinä määrin, että tekee mieli panostaa varusteisiin ehkä hippasen enemmän, kuin edullisen vaateketjun parinkympin pöksyihin, joita saa olla kokoajan nostelemassa. Onko teillä vinkata jotkin hyvät korkeavyötäröiset treenitrikoot, jotka kestäisi kyykkäilyt sun muut ilman että tarvitsee alkaa patentoida jotain helkkarin urheiluhenkseleitä?

Töölönlahti ja sorsien (ja joutsenten!) joukkohyökkäys ohikulkijan viskaamille leivänmuruille. Kuvittelin itseni sorsien sijaan kahlaamaan nilkat paljaina hyhmäiseen rantaveteen ja sain vilunväreitä.

Tää oli niitä ekoja päiviä, kun Helsingissä oli satanut lunta, ja mä olin heti kuvaamassa ”lumisia puita” kun oksilla on joku seitinohut vesihöttö. Vähänpä arvasin, että kohta tartteis teleskooppilumilapion mukaan päiväkävelylle.

Uunifetapasta, ja kriittisellä hetkellä sopimuksensa irtisanonut pippurimylly. Parastahan tässä on se, että olin jo kerran aiemmin tujauttanut pippurit ihan samalla lailla jonkin toisen ruuan päälle, kironnut että pitää heittää se pippurimylly mäkeen, ja sitten kuitenkin tyynesti laittanut myllyn takaisin kaappiin odottamaan sitä seuraavaa epäonnista (=minua), joka sillä ruokaansa koittaa maustaa. Nyt lensi sekä poislusikoidut öljyn ja valkosipulin peitossa olleet irtopippurit sekä mylly roskiin.

Rasti seinään, luisteltu on edes kerran talvikaudella 2020-2021! Kolmenkympin Prisman hokkarit maksaa tällä käyttötahdilla itsensä takaisin ihan nyt minä lähivuonna hyvänsä. Tosin en olis uskonut, jos joku olis mulle peruskoulun liikuntatunnilla kertonut, että odotappas kuule vuosikymmen niin sä JONOTAT PUOLI TUNTIA että pääset luistelukentälle.